Kevät on mennyt vauhdikkaasti ympäri ämpäri maailmaa juostessa. Ennen juoksemisesta kertomista kuitenkin ihan Helsinki-stoori. Voitin tapaamisen Rammsteinin kanssa ennen Helsingin keikkaa ja koin elämäni pelottavimman ja samalla uskomattomimman asian kyseisenä päivänä. Ne on kaikki mukavia, pienikokoisia suurimmaksi osaksi ja kaikin puolin aivan mielettömän hauskoja ja rentoja ihmisiä. Oikeastaan juuri sellaisia kuin olin aina kuvitellutkin. Paul joka on suosikkini kaikista, oli juuri niin hauska, jalat maassa oleva, hyperaktiivinen tapaus kuin toivoinkin.


Mutta sitten itse matkantekoon...

Ensimmäisenä kohteena oli Manchester jonne lähdin keskiviikkona 29.2. iltapäivällä. Vihreät nurmiköt tervehti kun laskeuduin jälleen Englannin maaperälle. Vein laukut pikaisesti hostellille, joka oli korjauksen alla joten ei ollut vettä koko talossa. Ei siis vessaa eikä suihkua. Tapasin sitten Nachon kavereineen illemmalla ja vietettiin oikein hauska ilta ruoan ja juoman äärellä. Seuraavana aamuna oli sitten lähdettävä areenalle kymmeneksi, koska mun piti noutaa lippuni, jonka Ticketmaster oli hukannut. Sydän pysähtyi kun nainen ei meinannut lipun tietoja löytää, mutta se saatiin onneksi selvitettyä ja sain lippuni. Jonossa oli tuolloin vain pari ihmistä joten menin vielä takaisin hostellille ja lepäsin hetken. Yhden aikaan päivällä menin jonoon ja suoraa nauhan viereen istumaan. Parasta MEN Arenalla on se, että pääsisäänkäynti on sisätiloissa, tosin siellä oli todella kylmä, mutta ainakin sai istua. Ovet avattiin kuudelta ja mut ohjattiin toiselle ovelle, koska ensimmäinen täyttyi jo. Meidät talutettiin tasatahtia neljältä eri sisäänkäynniltä lattialle ja sielläkään ei saanut juosta, mutta tottakai kaikki juoksi. Turvamies-paholainen sai otettua mun kädestä kiinni ja hidastettua hieman, mutta eturivi oli keskeltä taattu, viimein. Ne laittoi meidät vielä istumaan ennen Deathstars-lämppärin aloitusta. Keikka oli upea, aloitusbiisi Sonne vaan toimii kuin häkä ja lopun 30 sekunnin tulimeri laittoi kaksi ekaa riviä kyyristymään alas sillä otsa ja kädet alkoi palaa jälleen. Olin yhden ison liekinheittimen kohdalla joten voin sanoa, että kipeäähän se alkoi tehdä. Mutta Rammsteinin jäsenet ovat tunnettuja masokistisuudestaan eritoten laulaja, joten eturivistöiltä odotetaan aina samaa. Muutoin keikka oli täydellinen ja painekin oli yllättävän siedettävä, vaikka välillä ei henkeä saanutkaan, mutta se on normaalia. Lisäksi sain kauan himoitsemani tarran jossa lukee: "I survived the first row with Rammstein" (Selvisin ensimmäisestä rivistä Rammsteinin kanssa).

Ilman suihkua oli ihana mennä hikisenä nukkumaan, varsinkin kun seuraavana päivänä piti aamulla lähteä juna-asemalle ja kohti Nottinghamia. Olin perillä puoli yhden aikoihin päivällä, ihastuttava pikku kaupunki. Hotellini, suht laadukas sellainen, sijaitsi linnan vieressä, kukkulan päällä. Vein tavarat sinne ja, koska huone ei ollut vielä vapaana niin lähdin kiertelemään vähän kaupunkia. Söin jacket potatoesia joltain pikkukioskilta ja istuskelin kaupungintalon vieressä olleella aukiolla. Aurinko paistoi ja oli sopivan lämmintä. Tämän päivän keikalle itselläni oli näköesteinen istumapaikka, tosin näköeste nyt ei ollut todellakaan mikään häiritsevä ja keikka oli jälleen huippuhyvä. Lisäksi istumakatsomossa sai seisoa ja seisoinkin koko keikan ja juhlin täysillä mukana. On käynyt niinkin, että turvamies tulee hätistelemään istumaan, kun haluat seisoa. Näin kävi Wembley Arenalla Lontoossa 2010.




Keikan jälkeen kävelin pienen vahingossa tulleen kiertotien kautta takaisin hotellille ja menin nukkumaan sillä seuraavana aamuna oli oltava neljältä bussipysäkillä josta pääsee lentokentälle. Nukuin hieman pommiin, mutta en onneksi radikaalisti ja menin pysäkille joka oli 5 minuutin kävelyn päässä. Odottelin bussia yksin ja katselin, kun ihmiset palailivat baareista kotiinsa. Kentällä olin juuri sopivasti ja sitten alkoi jälleen odottelu. Luulin, että lentoni Amsterdamiin kestäisi pari tuntia, kun oikeasti siihen meni n. 50 minuuttia. Siihen jäi sitten se nukkuminen. Olin aamuyhdeksältä perillä, hyppäsin junaan kohti Rotterdamia jonne pääsin puolenpäivän jälkeen. Kaupunki yllätti aivan totaalisesti, kun vertaa Amsterdamiin. Koko kaupunkin on kuin joku New York korkeine rakennuksineen ja jokseenkin futuristisine piirteineen. Otin metron hotellille ja yllätyksekseni huonekin oli jo valmiina joten ei muuta kuin tavarat sinne. En voinut mennä nukkumaan sillä ruokaa oli pakko hakea, opetella käyttämään metroa oikein ja käydä kysymässä turisti-infosta maanantain junalipun yksityiskohdista, sillä en tiennyt voinko ottaa minkä tahansa junan Amersfoortin vaihtoasemalle. Nykyisellä lipullani vaihtoaikaa olisi ollut 3 minuuttia, joten halusin aiemmin sinne.




Kävin myös pikaisesti seuraavan päivän keikkapaikalla, joka oli kävellen liian kaukana. Britannian hyvä puoli edelleenkin on se, että kaikki on 10 minuutin kävelymatkan päässä. Otin metron Ahoy Arenalle ja tsekkasin miten sinne pääsee kätevimmin. Tämän jälkeen menin turisti-infoon kaupungin keskustaan, selvitin juna-asiani ja kävin ostamassa vähän ruokaa ja painuin takaisin hotellille. Olisi ollut mukavaa kiertää kaupunkia sillä se vaikutti todella upealta, mutta väsymys vei voiton. Paluumatkalla hotellille liikennevaloissa eräs tuttuakin tutumpi kiertuebussi ohitti minut, sirkus oli siis saapunut myös paikalle. Menin nukkumaan iltapäivä viiden aikoihin ja parilla heräyksellä välillä nukuin seuraavaan aamuyhdeksään. Kävin aamupalalla, suunnittelin vielä vähän seuraavan aamun aikataulua ja lähdin areenalle jonottamaan yhden aikoihin. Paikalla oli manner-Euroopan tapaan jo paljon ihmisiä odottelemassa. Britanniassa ihmiset eivät juurikaan jonota, joten eturivikin on helpompi saavuttaa, mantereella kaikki jonottavat. Asiaa ei auttanut se, että auringonpaiste muuttui yli kahdeksi viimeiseksi jonotustunniksi hyytäväksi vesisateeksi ja eihän nyt mitään sateenvarjoa tietenkään mukaan ollut sattunut. Ahoy oli sisältä sekava ja jouduin etsimään ovien avautuessa kentän sisäänkäyntiä joka maksoi eturivin, joten toiseen riviin sitten pääsin kuitenkin. Yleisö oli uskomattoman laimea, samoin laimea kuin Helsingissä. En ymmärrä sitä, että ihmiset jotka olivat selvästi jonottaneet aamuyön tunneilta asti tulevat eturiviin ja ovat sitten lauhkeita kuin lampaat. Siinä ei ole mitään järkeä. Keikka oli kuitenkin jälleen onnistunut joten siinä ei ollut mitään vialla. Upposin vaahtoon tällä kertaa ihan kunnolla, Manchesterissa eturivi siltä hieman säästyi.

Hotellille paluu sujui ongelmitta ja aamulla lähdin juna-asemalle ja kohti Berliiniä. Otin junan Amersfoortiin, lipuntarkastajaa ei tullut koko matkan aikana joten en tiedä oliko lippuni käypä kyseiseen junaan, mutta pääsinpä perille. Odottelin asemalla tunnin Berliiniin lähtevää junaa ja n. 5 tuntia siitä juna oli perillä Berliinin päärautatieasemalla. Maisemat oli koko ajan mukavat, taloja, peltoja, tuulimyllyjä jne. katsomista. Matka meni siis nopeasti, vaikka ajattelin aluksi, että junamatka tulisi olemaan kidutusta, kun en jaksa sitä oikein kotimaassa, mutta ehkä se on vain se, että on aina pelkkää metsää tuijotettavana. Olin iltapäivällä tosiaan perillä ja etsin hostellin jossa koulumme majoittui. Se oli erittäin pieni, kämäinen, perheomisteinen majoitustalo ja kyselin parilta kaduntallaajalta missä ihmeessä kyseinen paikka oli. Saksaksi, luonnollisesti. Pienten etsintöjen jälkeen menin respaan ja puhuin saksaa ja pääsin huoneeseeni. Lepäsin sitten suosiolla iltaan asti ja muutkin tulivat kaupunkikierroksiltaan paikalle.

Tiistaina menimme käymään Sachenhausenin keskitysleirillä, joka on ankea paikka. Uskomattoman iso alue ja siellä oli vielä krematorion jäämät jäljellä sekä parakkeja. Todella aavemainen paikka, kun alkoi miettiä kuinka paljon ihmisiä siellä oli lahdattu. En oikeastaan halua ajatella, kuinka ahdistava paikka joku Auschwitz on kun tämäkin nosti jo niskavillat pystyyn.



Muutoin tiistain vietin seikkaillen itäpuolella, kävin kaverin kanssa mm. second hand kaupassa josta löysin 98-vuoden musiikkilehden isolla Rammstein -jutulla varustettuna (50 senttiä). Lisäksi syötiin Döner Kebabit tyylille uskollisena. Edelleenkin katumaalaukset jäi ikuistamatta, mutta ensi kerralla sitten jos jo saisin sen aikaiseksi. Ehti tulla aina pimeä niin eihän niitä sitten näe. Lisäksi käytiin ihanassa DDR-kaupassa. Se oli kuin aikahyppy jonnekin kauas lisäksi myyjän omistaja Marion Schubert huomasi Rammstein-laukkuni ja sanoi Flaken ja Paulin käyneen kaupassa aikoinaan ja ostaneen jonkun tietyn DDR-astiaston kokonaan. Se tunsi ne kaikki. Lisäksi se ihmetteli mitä kieltä puhuttiin ja kun sanottiin että oltiin Suomesta se kaivoi Helsingin Sanomien tekemän jutun siitä vuodelta 2009 ja kertoi, että suomalaisia oli käynyt paljon sen jälkeen. Ostin yhden lasin kaupasta joka on uniikki, koska joku entinen omistaja on piirtänyt siihen tussilla tv-tornin. Lisäksi ostin rintamerkin jonka takana lukee "työskentele, elä ja opi sosialistisesti". Hieno kauppa, muutoinkin idästä löytyy noita aarrekauppoja joka paikasta, kunpa olisi joskus aikaa kiertää kaikki second hand-kaupat ja muut samanlaiset paikat läpi.

Keskiviikkona suuntana oli ITB-messut ja siellä tuli pyörittyä matkailun business-ammattilaisten seurassa pahasti alipukeutuneena. Tuntui, että kaikilla oli jakkupuvut päällä. Torstaina messujen lisäksi kävin illalla tapaamassa Rammstein -faneja. Parin Berliinissä asuvan britin lisäksi oli kaksi amerikkalaista sekä yksi saksalainen. Meillä oli oikein leppoinen ilta Prater Gartenissa ja siitä mentiin vielä absinttibaariin hetkeksi istumaan. Sää suosi suurimman osan ajasta. Ainut päivä jolloin satoi vähän oli torstai, mutta se oli loppunut siihen mennessä, kun tulin pois messuilta iltapäivällä.



Viimeisen päiväni Berliinissä vietin samoillen idässä. Kävin ihastuttavan karussa Mauerparkissa sekä Vopo Recordsin levykaupassa, joka oli täynnä vinyylejä ja harvinaisuuksia. Kyseinen kauppa on perustettu muurin murtumisen jälkeen ja se on erityisesti punkkia etsiville loistava mesta. Kävelin aivan järjettömän matkan ja päätin iltapäivällä reittini Karl-Marx Alleella olevaan Cafe Sibylleen. Kyseinen paikka vaikuttaa kalliilta ja siellä istui hieman vanhempia henkilöitä litkimässä punaviiniä hitaasti ja rauhallisesti. Aika jotenkin pysähtyi kun istuin alas. Söin elämäni parhaan keiton ja join vielä kahvin päälle. Hintaa koko hoidolle 4 euroa ja risat! Viihdyin siellä reilusti yli tunnin, vain katsellen vieressä vilisevää liikennettä. Täydellinen päätös, täydelliselle päivälle. Kohti Tegeliä, mahdollisesti viimeistä kertaa ennen sen sulkeutumista 3.6.2012. Mukavat turvatarkastajat olivat jälleen hauskoja, kyseistä paikkaa on vain ikävä ja sain saman taudin tartutettua jälleen muutamaan muuhun ihmiseen.




Siinäpä jonkinmoisessa pähkinänkuoressa kevään matkat tähän asti. Viimeiseksi kuvaksi laitan vielä eilisen sankaritapaamisen Herra Ylpön sekä Teppo Vapauden (kirjan kirjoittajan) kanssa. Ylppö on hauska kuin mikä ja todella mukava kaikin puolin. Lisäksi kuulinpa huhuja Porvoon ensi kesästä itse Ylpöltä, mutta enpä puhu niistä sen enempää, kun mitään virallista ei ole vielä sovittu. Lisäksi keikka Tavastialla oli hieno sain kaksi kertaa rämpyttää kitaraa eturivistä ja vielä kätellä Ylppöä keikan päätteeksi. Lisäksi ensimmäistä kertaa Ylpön uralla Tavastia oli loppuunmyyty ja vielä kaksi viikkoa ennakkoon mikä herkisti hänet kyyneliin lavalla. Oli hieno ilta.

Poikkeuksellisesti poikkean blogin yleislinjasta ja kirjoitan tällä kertaa ihan Suomessa tapahtuneesta asiasta. Mielestäni tämä sopii kuitenkin mainiosti tähän blogiin ja oltiinhan sitä ulkomailla ainakin ajatusten tasolla...

Muutamia päiviä sitten Blue 1 ilmoitti järjestävänsä huoltohalli kierroksen osana yhteistyötään Helsinki Design Capital 2012 vuotta Eurobonus jäsenille. 20 nopeiten kutsuun vastannutta pääsi mukaan ja pari päivää sitten sain sähköpostin, että olen yksi heistä. Tänään (lauantaina) kävin sitten kyseisellä kierroksella. Halli oli syrjässä ja jouduin hieman sumplimaan, kuinka sinne pääsen, mutta siitäkin huolimatta, että HKL:n bussi oli 20 minuuttia myöhässä pääsin perille varttia ennen aloitusaikaa. Kävin läpi turvatarkatuksen, sain kulkulupakortin ja laitoin tietoni papereihin ja kierros sai alkaa. Kyseessä oli ensimmäinen kerta laatuaan, kun tällaista järjestettiin ja summittainen aikataulu oli vähän yli tuntiin määritelty; kierroksesta tuli lopulta melkein kolmen tunnin sessio! Sisältö riippui paljolti siitä, mikä yleisöä kiinnosti ja esitetyistä kysymyksistä joita riitti.

Kierroksen tähtivetäjäksi oli laitettu Lentokenttä -ohjelmasta tuttu stuertti Aki, joka oli oikein rento tyyppi. Lisäksi oli teknikko, teknisen puolen johtaja, markkinointipuolen tyyppi, kiinteistönhuoltaja yms. Olin jo siinä vaiheessa yllättynyt, kuinka paljon työntekijöitä meitä oli saatu hyysäämään. Periaatteessa, jokaiselta osa-alueelta oli joku joka pystyi vastaamaan kysymyksiin ja sehän auttoi paljon. Itsekin kyselin teknikolta, Akilta ja markkinointipuolen naiselta, joka antoi sitten sähköpostiosoitteensa, kun mainitsin, että teen kouluhommaa johon tarvitsen tietoa markkinointipuolelta. Näin niitä suhteita tehdään!

Käveltiin rauhassa hallia ympäri ja juteltiin kaikesta, mikä koneisiin liittyi. Saatiin paljon teknistä tietoa ja design weekend kun on kyseessä niin maalauskuvioista tuli taustatietoa ja syitä siihen, miksi Blue 1 on Helsinki Design capitalin pääyhteistyökumppani. Lisäksi tuli tietoa ihan siitäkin, että mitä koneelle tapahtuu, kun se tulee huoltoon ja asiakaspalvelusta ja oikeastaan kaikesta, mitä vain tajusi kysyä. Itse kyselin vähän kouluakin silmällä pitäen ympäristön huomioonottamisesta, markkinointitutkimuksista ja omaan mielenkiintooni liittyen koneiden huollosta ja vaikeista asiakkaista.

Sitten kävi melkoinen tuuri omalla kohdalla jälleen. Eräs teknikko tuli töihin ja oli menossa laittamaan pesua varten pesusuojia siipien päälle. Kierroksellamme mukana ollut teknikko kysyi sitten multa ja yhdeltä mieheltä (oltiin ainoat jotka pääsi mekaanikon työkiireen takia), että haluaisitko käydä tuolla ylhäällä (osoitti lentokoneen takasiiven ohjainta). Olin kuin pikkulapsi karkkikaupassa ja sanoin, että tottakai jos se vaan on mahdollista! Laitoin ensimmäisenä turvavaljaat päälle ja menin mekaanikon seuraksi nosturiin joka ajettiin ensin koneen viereen ja noustiin sitten korkealle koneen takasiiven viereen. Mekaanikko näytti mulle muutaman kuvan jotka se oli ottanut koneesta, kun oli ollut takasiiven päällä istumassa sitä pesemässä. Omat kuvani näyttävät tältä ihan nosturista otettuina.

Seuraava hieno hetki tuli, kun päästiin yksitellen käymään koneen ohjaamossa. Sain istua kapteenin tuolilla, johon oli vaikea päästä todella ahtaiden tilojen takia. Teknikko istui siinä vieressä ja näytti mitä muutamasta napista (joita oli varmaan 300-400) tapahtuu. Se oli laittanut kaikki tutkat ja mittarit päälle ja laittoi koneen mun kohdalla tekemään jotain vika/lähtötsekkausta. Se alkoi sitten sanoa, että ovi on auki ja joku muu juttu ei ole kiinni jne. Lisäksi mua ennen katselin ovelta, kun se laittoi lähestymislaitteen päälle ja kone alkoi piiputtaa, että ollaan liian matalalla. Ohjaamosta kuitenkin näki kaiken mitä koneessa on meneillään tekniikan puolella.. Pilotit näkee moottorien lämmöt ja toiminnot koko ajan ja n. 6-8:sta muusta nappulasta näkee lisää toimintoja. Mielettömän hienoa!

Kierroksen päätteeksi siirryttiin vielä kokoustiloihin, joissa katsottiin lyhyt video koneiden maalausoperaatiosta Miamista samalla kun syötiin Blue 1:in sen viikon Premium-luokan lentokoneateria, joka oli salaattia, kinkkuviipaleita,paprikaa,perunasalaattia,kahvi/tee sekä suklaakeksejä. Sen jälkeen saatiin vielä kysellä kysymyksiä ja saatiin gift backit jotka valaisi mun päivää vielä enemmän sillä siellä oli kaiken muun krääsän (pinssejä, avainketjuja, lehtiä) lisäksi pienoismalli niiden koneesta. Lisäksi pyysin vielä nimmarin Akilta sieltä saatuun Lentokenttä-korttiin ja saatiin kyyti yhen teknikon kyydissä Helsinki-Vantaalle josta otin sitten bussin keskustaan kahden muun kierroksella olleen kanssa joiden kanssa juteltiin koko matka siitä, kuinka hienoa tänään oli ollut ja muutoinkin erilaisista lentokokemuksista. (Voin sanoa, että Air Baltic sai taas pari huonoa mainintaa).

Joka tapauksessa päivä oli upea ja toi itselle taas lisää motivaatiosta opiskeluun ja vielä lisää uskoa siihen, että olen niin oikealla alalla kuin vain voin olla. Lentokentällä työskentely vaan tuntuu tällä hetkellä oikealta tieltä, en tiedä mikä tehtävä siellä, mutta pääasia, että kuulee koneiden lähtevän.

Pääsin sitten työkomennukselle joulumarkkinoille Saksaan. Myin Suomikojulla kuumia juomia sekä ruokaa (hirviburgereita sekä poropatonkeja jotka Rostockissa oli porowrappeja). Matkapäivä oli katastrofi, kiitos Air Balticin. Lennot oli myöhässä ja jäin junasta kahdella minuutilla, vaikka juoksin taksille Berliinissä, sanoin taksikuskille että niin kovaa kuin pääset juna-asemalle ja se ajoi kuin Amazing Racessa konsanaan jotkut hullut intialaiset, mutta silti jäin niukasti junasta. Soitin sitten Rostockiin Kristinelle, että tulen myöhässä, odotin kaksi tuntia seuraavaa junaa ja kuinka ollakaan se oli puoli tuntia myöhässä ja jäin sitten Schwerinin jääkylmälle asemalle kahdeksi tunniksi odottamaan seuraavaa ja soitin jälleen että tulen myöhässä. Illalla pääsin viimein Rostockiin perille ja Ulf oli vastassa asemalla ja vei mut ständille katsomaan mitä siellä tehdään. Tämän jälkeen mut vietiin kämpälle joka oli iso ja tilava vuokrakämppä kaikilla herkuilla. Hyvin nukutun yön jälkeen oli sitten ensimmäisen työpäivän vuoro ja lauantaina joten tulikasteeseen pääsi heti. Homma sujui hyvin, 13 tuntia vedin täysillä ja opin tekemään juomat nopeasti ja laskemaan hintojakin. Samaisena päivänä Berndt tuli Lübeckistä käymään ja kysyi haluaisinko mennä sinne töihin. Mietin asiaa hetken ja suostuin. Olin Rostockissa vielä pari päivää töissä, yhden vapaalla jolloin kävin toisen saksalaistyöntekijän Christinen kanssa Warnemündessä turistikierroksella ja keskiviikkona odottelin Annikaa joka mut sitten kuljetti autobahnia pitkin Lübeckiin.

Eka työpäivä Lübeckissä sujui hyvin, markkinat oli pienet verraten Rostockiin joka on Pohjois-Euroopan suurin joulumarkkinapaikka. Opettelin lähinnä ajamaan pyörällä reitin töihin, joka oli ehkä suurin opetuksen paikka, kun piti mennä autojen seassa liikennevaloissa. Mutta osaanpa nyt senkin. Työt oli lähinnä sitä, että päivisin oli suht rauhaisaa ja illalla sitten 5-6 välillä väkeä tuli loput kolme tai neljä tuntia valtoimenaan ja kaoottisesti. Tuli yleensä pidettyä tauko ennen ruuhkaa niin jaksoi painaa loppuillan kevyesti. Talo jossa asuin oli vanha muutamakerroksinen paritalo, jonka Annikan isä (koko paikan alkuperäinen omistaja) omisti. Oli tilava ja mukava asunto. Kun yksi kokeneempi suomalainen vaihtoi sitten paikkaa maanantaiksi Kasseliin ja toinen suomalainen tuli paikalle sain aamulla avaimet ja firman puhelimen käteen ja vastuulleni ständin avaamisen. Eikä siinä mitään, homma ei mitään tähtitiedettä kuitenkaan ole ja osasin kaiken jo ihan hyvin. Ylpein olen siitä koko ajalta että sain puhua paljon saksaa puhelimessa ja vielä ymmärsinkin. Sovin puhelimessa, että joku tulee vähän myöhemmin töihin ja hoidin glühweinin lämmityksen päälle. Lisäksi vastaanotin varastotilauksen jonka jouduin sitten hoitamaan pikkuruuhkassa oikeastaan yksin, koska toinen työntekijä joka oli paikalla ei ollut hirveän avulias.

Firman pikkujoulujakin ehdittiin viettää ja oli mukavaa. Syötiin ja juotiin ja kaiken sai tehä firman piikkiin. Tippirahoista ostettiin Berndtille uusi kamera ja minä ja toinen suomalainen Piia saatiin kans pikkumuistot - Lübeck avaimenperät. Viimeisenä päivänä Berndt oli ostanut kaikille koristetyynyt kotiinviemisiksi. Tutustuin myös viereisen kojun suomihunajan myyjään Jattaan ja kävin sen kämpilläkin tokavikana työpäivänä höpöttelemässä. Pitää tavata sit ku meen Berliiniin, koska se asuu nyt siellä. Joka tapauksessa se mitä jäi käteen tästä reissusta oli kokemusta työnteosta saksaksi, toki yksinkertaisesta sellaisesta, mutta itseluottamus kyseisen kielen puhumisen suhteen oli ehkä isoin juttu. Lisäksi työkaverit oli aivan mahtavia. Rostockista ja Lübeckistä ei pahemmin ole kuvia, kun tuota vapaa-aikaa ei semmoiseen ollut. Mutta Lübeckistä mieleen jäi upeat kaupunginmuurit ja tornit.

Paluumatka oli myös iso katastrofi. Aamulla nukuin pommiin, kun juna lähti 8.45 ja heräsin 8.15. Soitin suoraan taksikeskukseen ja äkkiä taksiin. Tuli nopeesti, ehdin 10 min. ennen junan lähtöä asemalle, mutta taksilla ei ollut vielä vaihtorahaa joten jouduin juoksemaan ympäri asemaa, että sain vaihdettua rahaa. Ehdin niukasti junaan. Talolle jäi kaulaliina (eli toinen hukattu kuukauden sisään) sekä kameran suojakotelo. Junan vaihto Hampurissa meni hyvin ja ehdin syödä siellä rauhassa. Berliinissä onnistuin väsyneenä ensin etsimään bussipysäkkiä jonkun aikaa kun aivot ei tajunnut että toisella puolella tietä on myös pysäkki yleensä. Ja sitten kun menin bussiin ja istuin selkä menosuuntaan niin luulin, että oltiin menossa keskustaan eikä lentokentälle kun tuntui, että kaupunkin ei loppunut ja kadun nimetkin oli Invalidenstrassea yms. ja muistin jotenkin että ne on lähempänä keskustaa. Noh, hypääsin fiksusti pois ja totesin, että olin ollut oikeassa bussissa joten seuraavalla sitten kentälle. Jos olisin malttanut yhen pysäkin pidempään niin kaupunki olis loppunut. Kun pääsin lentokoneeseen se oli myöhässä niin paljon, että Riikan kentällä vaihtaminen meni juoksuksi sillä kun pääsin kentän sisälle kuulutettiin mua jo portille että 2 minuutin kuluttua menee kiinni. Olin varma että laukku ei ehdi mukaan. Ainut iloinen asia koko päivälle oli Helsinki-Vantaalla kun laukku tuli kuin tulikin ruumasta, likaisena ja märkänä, mutta pääasia että tuli. En lennä enää kuin aivan pakosta Air Balticilla.

 

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä painuin Helsinki-Vantaalle ja yövyin siellä sitten penkillä maaten. Air Berlinin lennolla oli vaihto Berliinissä ja vaihtoaikaa puolisen tuntia joten kun kuulin, että lento saapuu vartin myöhässä perille niin meinasi kyllä laittaa hermostuttamaan ihan kunnolla. Onneksi Tegel on niin pieni kenttä, että seuraavan portin näkee aika pitkälti jo saapuessa. Lisäksi jatkolento oli myös myöhässä joten ehdin hyvin. Laskeutumiset oli aivan hirveitä, koska nenä oli tukossa flunssan takia ja sehän vihloi aivan uskomattoman paljon, kun tultiin alaspäin. Wieniin päästyä otin paikallisjunan keskustaan, kävelin hieman ympäriinsä sillä halusin edes jonkinlaisen idean paikasta. Oli harmaata (itse asiassa Berliinissä oli niin sumuista, että pilotti joutui tekemään hätäjarrutuksen, kun meinasi mennä ohi mutkasta josta piti kääntyä) mutta ei satanut. Etsin sitten Schönbrunnin linnan joka oli ainut jonka tiesin koko paikasta, joten ostin päivälipun ja sompailin metrolla sinne sun tänne. Linna oli nätti ja iso, löysin sen vain niin myöhään, että aikaa ei enää juurikaan ollut sen kummempaan tutkiskeluun. Poliisikoira Rexin ystävät tietää kyseisen linnan aika hyvin.

Koska jonkun mielestä oli hyvä idea laittaa ihmiset vaihtamaan pdf-lippunsa oikeisiin ennen keikkaa niin menin hallille kahden aikoihin, noh eihän siellä vielä saanut niitä vaihdettua. Muutamai ihmisiä oli jonossa siinä ja paksulla itävallan aksentilla puhuttuna sain sen verran selvää, että puoli neljältä aukeaa vaihtopiste joten sanoin sitten vain, että palaan takaisin kun oli vielä tavaratkin viemättä hotellille. Painuin metrolla hotelille, heitin äkkiä tavarat sinne ja toivoin, että porukkaa ei olisi kasaantunut hirveästi. Onneksi sai vielä tuossa odottaa eteistilassa sen ensimmäisen tunnin. Lipun vaihdon jälkeen piti mennä ulos jonottamaan ja oli kylmä. Meille tarjoiltiin kuitenkin glühweinia lämmikkeeksi, mutta kyllähän siellä paleltui. 19.30 avautui ovet sisään ja sain keploteltua itteni muiden taistellessa näppärästi osan ohitse ja PAM eturivihän se sieltä tuli suosikkikitaristini edestä. Valitettavasti myös 8 ison bassovahvistimen edestä joten koska jo soundcheckissä korviin sattui ja hiukset lensi taakse basson voimasta niin oli pakko laittaa korvatulpat korviin. Onneksi muistin ottaa omat, upouudet kuusimallia olevat tulpat. Ne eristi kyllä äänen vähän liiankin tehokkaasti, en kuullut yleisöä ollenkaan joten tuntui, että olin ainut joka huusi ja se tuntuu hieman tyhmältä. Onneksi musiikki kuitenkin kuului ihan hyvin ja laulu. Keikka oli täydellinen, en tiedä oliko pojilla vähän väsymystä kun oli jo kolmas keikka putkeen Münchenin siirtymisen takia vai mitä, mutta kaikki oli hassulla tuulella. Erityisesti muutoinkin hassu rakas kitaristini oli kyllä ihan sekaisin, hyvällä tavalla. Viimeisen biisin aikana päälle tuli jonkun verran vaahtoa mutta ei mitään uimista kuitenkaan. Söin keikan jälkeen snägärillä Döner boxin joka oli parasta ruokaa jota olen ikinä syönyt.

Totesin sitten, että aamuviiden junaan pitäisi ehtiä että olen ajoissa kentällä ja olinkin rautsikalla levottomasti puoliksi uinutun yön jälkeen ja kuinka ollakaan nukahdin vissiin silmät auki, koska juna lähti selkäni takaa ja olisin sen varmasti kyllä huomannut jos olisin täysissä voimissa ollut. No, kahden minuutin kuluttua lähti seuraava joka oli viimeinen siihen aikaslottiin jonka tarvitsin ja tietenkin toiselta puolelta asemaa joten pikku aamulenkki pikaisesti ja ehdin kuin ehdinkin junaan. Jälleen laskeutuminen Berliiniin oli todella kivuliasta, vaikka olin ottanut Nasolinia ja yrittänyt pitää nenän auki, mutta kyllä se flunssassa lentäminen on vaan vihoviimeistä hommaa. Berliinin hotelliin pääsi sisäänkirjautumaan vasta 14.00 ja olin perillä 10.30 joten kiertelin Alexaa sekä joulumarkkinoita joita koko kaupunki oli pullollaan. Kaikki aukiot joita siellä on oli joulumarkkinoiden valtaamia. Ostin sitten bratwurstia yhdeltä kojulta ja oli taas ihanaa kun ymmärsi ihmisten puhetta. Itävallan aksentti oli aivan kauhea, enkä tajunnut hätinä sanaakaan, huonosti kuunneltuna se kuulosti suomelta. Kävin internet cafessa koska lauantain lippuni ostin Ebaysta ja syystä tai toisesta tekstiviestit ei menny myyjälle perille ei millään. Laitoin e-mailin ja sanoin että tavataan mun hotellin edessä lauantaina puoliltapäivin ja ristin sormeni. Kun pääsin hotelliin totesin, että oli aika levätä loppupäivä, koska unenpuute alkoi todella painaa joten kävin lähi Lidl:issä josta ostin vähän namia (2 1,25l cokista, 2 sipsipussia ja pari suklaapatukkaa: 3,99e) ja katsoin Voice of Germanya kunnes nukahdin.

Perjantai oli siis keikkapäivä. Menin areenalle puoli kahdelta (ovet auki 18.00) ja siellä oli jo ihan hyvin porukkaa. Neljältä tuli kuolemanmarssi mausoleumiin joka areenan pihalla oli. En tiennyt asiasta joten yhtä äkkiä Rammsteinin musiikki alkoi soida ja tummat hevoskärryt saapui saattueessa paikalle. Kärryissä oli Rammsteinin jäsenien kipsivalokset jotka on tehty kiertuetta ja kokoelmalevyä varten. Ne vietiin hyvin juhlavasti mausoleumiin jossa sai sitten käydä. Itse kävin vasta lauantaina sisällä sillä en halunnut menettää paikkaani jonossa. Sisällä oli kynttilämeri ja mustiin pukeutunut mies antoi ovella tietä. Lisäksi siellä oli vieraskirja johon kirjoitin terveiseni, suhteellisen henkilökohtainen viesti joten jääköön sen sisältö salaiseksi. Joka tapauksessa oli hyvin liikuttava hetki. Tämän kaiken lisäksi, kun tuotekauppa aukesi rekassa niin sen katolta tuli liekkejä aina tasaisin väliajoin. Sielläkin kävin sitten vasta lauantaina ostamassa pari paitaa. Mutta siis perjantai: Oli kylmä taas ja tuuli todella ikävästi. Koska en omista kunnollista talvitakkia niin voi pojat oli kylmä. Kun ovet aukesi niin menin nopeasti eteen ja pääsin kolmanteen riviin heti laulajan eteen jossa en ollut koskaan ollut, koska tiesin sen kaikista paineisimmaksi ja ikävimmäksi paikaksi, mutta päätin kymmenen keikan (ja nimipäivän) kunniaksi ottaa riskin ja menin siihen. Ja kyllä kannatti, koska selvisin loppuun asti, ei alkanut pyörryttää, vaikka aika paljon joutuikin paikasta tappelemaan isojen miesten kanssa ja näki läheltä kaiken ja tunsi liekit, ehkä vähän liiankin elävästi. Poltin nimittäin hieman kämmenpohjiani kun fiksuna ihmisenä nostin tietenkin kädet ylös Du Hastissa ja viimeinen liekki oli taktisesti vähän pidempään päällä joten se poltti. Yleensä ne on asetettu niin, että juuri kun alkaa nipistää niin se menee pois päältä. Oli palavia kitaroita ja enemmän räjähteitä ja tulta ja sitten se iso silta joka yhdistää päälavan pienempään lavaan keskellä jossa soitetaan kolme biisiä. Lisäksi, kun bändi saapuu ne kävelee yleisön takaosasta tuoden liekkiä, maan lippua ja Rammsteinin lippua pikkulavalle joka sitten nousee vähän ylöspäin, että ne pääsee siltaa pitkin päälavalle. Tällä kertaa viimeisen biisin vaahtosaippua tuli täysin päin näköä niin kuin vähän aattelinkin ja sain semmoisen vaahtokylvyn, että ei koskaan. Ja kengät peseytyi varmasti hyvin. En muista minkä biisin aikana porukka riehaantui takanani lopullisesti, taisi olla Du Riechst so Gut ja kävi perinteiset eli kaaduin yleisön mukana lattialle ja en tietenkään päässyt heti ylös sieltä joten joku onnistui tallomaan kylkeni päälle ja huomaan sen vasta nyt kun kirjoitan tätä, että on tullut ruhjeita. Mutta niin käy oikeastaan aina ja siihen pitää olla valmis, kun sinne eteen menee johonkin muuhun spottiin kuin eturiviin. Eturivissä tulee vain nyrkkiä ja kyynerpäätä selkään ja takaraivoon niin ei se haittaa niin paljon. Perjantain keikka oli kuitenkin paras Rammstein keikka jonka olen milloinkaan kokenut.

Lauantaina tapasin myyjäni sovitusti ja sain oikein virallisen lipun joka ei ollut pdf niin kuin kaikki ulkomaille tilatut aina on. Joten onpahan taas yksi keräilykappale itsellä. Menin areenalle vasta neljältä sillä halusin tosiaan käydä mausoleumissa, ostaa paidat ja lisäksi oli entistäkin kylmempi sillä tuuli oli voimistunut. En ollut ulkona jonossa kuin pari tuntia ja olin jo sittenkin aivan jäässä. Päätin mennä pikkulavan eturiviin, että saisin sen oman pikku klubikeikka fiilikseni jonka halusin. Kun keikka alkoi niin ne oli about kosketusetäisyydellä, enkä varmasti ikinä pääse niin lähelle niitä. Paul oli aivan siinä ja se keskittymisen määrä mikä niillä on siinä on uskomaton. Ne tuijottaa kaikki jonnekin kauas ja kun lava sitten alkoi nousta siltaa kohden Paul laittoi silmät kiinni ja veti syvään henkeä ennen kuin alkoi kävellä siltaa pitkin. Ja toki pitää keskittyä, koska yksikin virhe saattaa aiheuttaa onnettomuuden itselle tai muille. Kun sitten tuli kolmen biisin aika niin lava laskeutui siihen eteeni ja noh, Youtube videosta voitte katsoa, kun saan Tilliltä ouzoa (kreikkalaista viinaa, joka haisee salmiakkikossulta, mutta maistuu makealle liköörille) hieman epäkorrektilla tavalla. http://www.youtube.com/watch?v=rVgoaUialws Olen miehen oikealla puolella joka saa melkein koko lastin itselleen, se oli sen 56:s keikka ja sillä oli upein käsitatska koskaan. Se peitti koko käden ja siinä oli yhdestä Rammstein levynkannesta niiden kuvat ja tekstejä etc. Lisäksi se oli hauska tyyppi. Tämän lisäksi biisit jotka pikkulavalla esitettiin olivat tämän Bück dichin lisäksi Mann gegen Mann ja Ohne Dich joka avasi koko hallin kyynelkanavat. Paul vilkutti kun lava nousi ennen Ohne Dichia ylemmäs.

Sunnuntaina heräsin oudosti virkistyneenä ja lähdin kiertämään Berliinin niitä kohtia joissa en ollut käynyt mutta halunnut. Volkspark Friedrichshain, Schloss Charlottenburg, Mein Teilin kuvaus U-Bahn pysäkki, KaDeWe (ei auki) ja lisäksi paljon länttä jota olen karttanut ahkerasti ja kartan varmaan jatkossakin. Tosin Olympiastadionilla haluan vielä käydä. Olin joulumarkkinoilla taas, kiertelin idässä Prenzlauer Bergin aluetta ja viimeisenä tekona ennen lentokentälle menoa kävin vielä East Side Galleryssa jonka olin O2 Areenan jonosta huomannut. Samalla otin kuvan vielä areenasta ja Rammsteinin rekat oli vielä paikalla, vaikka Hampurin keikka on nyt maanantaina. Lento takaisin oli pomppuinen nousun ja laskun osalta myrskyisen sään takia, mutta muutoin ei mitään erikoisempaa. Tosin turvatarkastaja oli tuttu mies, se aina juttelee mukavia paksulla Berliinin aksentilla. Kotona Porvoossa olin taas neljän aikoihin aamulla. Nyt lähinnä vaan on alkanut sattua kaikkiin lihaksiin mitä on olemassa ja univelka tuntuu, joten nukkumaan vähän aiemmin tällä kertaa.

 

 

Maanantaista perjantaihin kestänyt syksyinen reissu Tukhomaan oli hieno matka. Itse en ollut koskaan Tukholmassa käynyt joten uusi aluevaltaus itselle jälleen. Yö laivalla meni karaoken ja hyvän ruoan ja juoman parissa. Seuraavana päivänä Tukholman reissumme aloitti opastettu kahden tunnin bussikierros. En ymmärtänyt juurikaan oppaan puhetta, mutta ainakin näin Tukholman todella kattavasti ja ymmärsin, miksi suomalaiset sinne niin paljon matkustavat. Sehän on kuin Helsinki joidenkin alueiden arkkitehtuuriltaan, mutta siellä on kuitenkin se vanha osa jota Helsingissä ei ole ja lisäksi Skansen johon rakastuin. Tykkäsin myös veden konkreettisesta läheisyydestä. Vierailtiin ryhmänä Sheratonin viiden tähden hotellissa, joka oli upea. Meille esiteltiin isoja sviittejä ja muita huoneita. Monia maailmantähtiä oli yöpynyt siellä ja mikä tahansa toive toteutettiin eli tämäkin joka meille esittelyä piti oli kohdannut todella vaativia asiakkaita ja toteuttanut mitä villeimpiä toiveita. Itselleni tuli sellainen, että hotelliala ei ole enää niin poissuljettu vaihtoehto tulevaisuuden työpaikkana, vaikka lentokenttä edelleen ykkösenä mielessä siintääkin. Kierreltiin vapaasti kaupungilla loppupäivä ja seuraavakin päivä. Ilma oli viileä ja harmaa, eli todella suomalainen. Lähtöpäivänä käytiin kuuntelemassa esittely Skansenista ja saatiin monta tuntia aikaa kiertää siellä. Paikka oli ihastuttava. Sen lisäksi, että se on eläintarha niin siellä oli keskiaikainen kylä ja maalaistaloja. Syötiin siellä hyvät leivät ja kahvit ja nautittiin koko alueesta, eikä paljoa jäänyt enää kävelemättä. Laivamatka takaisin sisälsi pienen kokoontumisen sekä Viking Linen edustajan pitämän esittelyn työstään. Tämän jälkeen hilluttiin koko yö kuin ruotsin laivalla konsanaan ja aamulla herätys oli kuulutus "15 minuutin kuluttua saavumme Helsinkiin".

Lisähuomiona: Viking Linen laivalta saa parhaita tapaksia ikinä!

 

Lähdettiin kaverin kanssa käymään jälleen Amsterdamissa. Hän ei ollut siellä käynyt ja lennot oli halpoja lokakuussa joten sinne vaan. Hostelli oli tällä kertaa parempi kuin viimeksi, vaikka portaat oli tällä kertaa pystysuorat joten monen metrin jyrkän tiputuksen suoraan näki ylhäältä heti. Sää oli aika vaihteleva eli satoi ja paistoi tiheästi vaihdellen joten ulkona kävely ei ollut niin mukavaa. Käytiin Kaaskamer juustokaupassa, joka oli ihanan tunnelmallinen paikka (vinkki Mondo-lehdestä) ja ostettiin illaksi juustoa naposteltavaksi, joka oli taivaallista. Käytiin myös syömässä pannukakkutalossa isot pannarit ja alkukeitto. Halpaa ja hyvää ruokaa, tämä vinkki tuli kaverin tutulta. Muutoinkin, otettiin matkan teemaksi syöminen ja rentoutuminen. Käveltiin paljon ja iso osa Amsterdamia läpi ja tuntuu, että itselleni ainakin nyt alkaa olla kaikki siitä paikasta nähtynä. Seuraavan kerran, kun menen Hollantiin, kohteena onkin Rotterdam joten alue laajenee, mutta tämä vasta maaliskuussa. Syötiin myös ihanassa Bagels and Beans paikassa jossa sai ihania leipiä ja ennen kaikkea itseni janoamia bageleita. En ymmärrä, miksi niitä ei voisi saada Suomessakin kilon pakkauksissa ja eri makuja, en söisi enää mitään muuta. Viimeisenä iltana vedettiin isot hampurilaisateriat espanjalaishenkisessä paikassa. Päivän aikana vierailtiin erinäisissä kaupoissa, osaksi siksikin, että vettä tuli välillä rankastikin ja jopa rakeita hetken aikaa. Käytiin vintagekaupassa, jossa oli mukava myyjä ja itsekin rohkaistuin kiittelemään Afrikaansiksi ja hyvinhän se tuntui uppoavan. Myös ole hyvä (asseblief) alkoi sujua. Muutoin oteltiin kuvia hauskoista paikoista ja kuljettiin vähemmän turistisia katuja ympäriinsä, joissa vaan on enemmän tunnelmaa kuin turistikauppa-alueilla. Saapa nähdä mitä tapahtuu Hollannin turismille, kun kannabislait ensi vuonna muuttuvat, huomasin nimittäin jo nyt osan shopeista kadonneen.

 

Viimeisenä kokonaisena päivänä Nykissä ja USA:ssa yleensäkin lähdin Manhattanin etelänokkaan. Ostin metrokortin, kun ajattelin säästää hieman jalkojani. Etsiskelin hetken Brooklyn Bridgeä, sillä etelä-Manhattanilla kadut eivät mene kaavan mukaan yhtä selkeästi kuin ylempänä joten joutui hieman etsimään katuja, mutta jälleen näki enemmän, kun joutui hieman kiertämään. Kävelin Brooklyn Bridgeä yli puolen välin ja ihastelin Manhattania siltäkin kantilta. Tulin takaisin ja siinä oli ihastuttava pikku koju josta ostin bagelin ja kahvin ja istahdin penkille sitä syömään, samalla kun Brooklyn Bridge oli siinä vieressä. Elämän pieniä hetkiä jälleen kerran. Kiertelin sitten ympäriinsä SoHo, NoHo, TriBeCa jne. alueita ja kävin WTC Plazalla joka on yksi jättimäinen rakennustyömaa, mutta vetäähän se hiljaiseksi, kun sen paikan näkee silmiensä edessä, koska se on valtaisa. Jo se, kun kävi Empire Staten huipulla laittoi miettimään, että jos tämmöinen vaan rojahtaa kasaan niin onhan se melkoinen rysähdys ja, kun WTC-tornit oli paljon korkeampia. Istuskelin hetken siinä katsellen ja ihmetellen uuden tornin rakentumista. Lähdin eteenpäin ja vieressä oli Century 21-kauppa joka oli täynnä huippusuunnittelijoiden vaatteita ja kenkiä naurettavan halvoilla hinnoilla. Oli todella lähellä, että en ostanut sieltä jotain Versacea tai Guccia tms. Onneksi oli pieni rinkka, mutta kun joskus palaan niin jätän tilaa laukkuun reilusti niin voin sieltä jotain ostaakin. Ohitin myös Wall Streetin jossain vaiheessa, jossa bisnesmiehet juoksi laukut kädessä ja puhelin korvalla. Lähdin sitten kävelemään Chinatownin läpi, ja päädyin jossain vaiheessa Broadwaylle jonka kävelin kokonaan takaisin ja kohta huomasin, että olen taas hotellilla. En siis tarvinnut metrokortista enää käyttökertoja ja se on voimassa ensi syksyyn joten pääsisköhän ennen sitä? ;) Kävin Villagessa Joe's pizza nimisessä paikassa jossa söin mielettömän hyvää pizzaa. Kaikki aina kehuu Nykin pizzaa ja ymmärrän sen pointin nyt täysin. (Hauska yksityiskohta on, että toissapäiväisessä Conanissa, Conan meni tekemään pizzaa kyseiseen liikkeeseen ja mä muistin yhen niistä myyjistä). Loppuillan pakkailin ja rentouduin kylvyssä ja keräsin voimia seuraavan päivän pitkälle lennolle. Niin paljon jäi vielä näkemättä, että paluu pitää tehdä mahdollisimman pian.

 

Seuraavana päivänä ei ollutkaan muuta, kuin meno Newarkin kentälle Amtrakin laadukkaalla junalla (sarkasmia) ja lentää Tukholman kautta takaisin kotiin. Pitkä reissu oli takana ja monta monituista uutta kokemusta rikkaampana on taas hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja, joita riittää. Los Angelesiin haluan vain nyt takaisin ja lisäksi San Fransisco ja Seattle on vielä kokonaan läpikäymättä kaupungeista, puhumattakaan kaikista niistä luonnon ihmeistä ja elämyksistä joita USA on pullollaan.

 

 

 

Hotellin on 18. kerrosta korkea ja korvat menee lukkoon hissinousussa, oma huoneeni on 14. kerroksessa, tosin ikkunasta näkyy lähinnä sisäpiha ja seinää. Aula oli kuin olisin palannut Vegasiin isoine vastaanottoauloineen ja loputtomiin jatkuvine vastaanottotiskeineen. Tuntuu, että jonoa sinne oli aina. Kiireestä huolimatta vastaanoton nainen ihasteli luottokorttini kissan kuvaa ja näytti sitä kollegoilleenkin. Ensimmäisen kokonaisen päivän kävelin Manhattanin pohjois- ja keskiosaa läpi eli Central Parkin eteläosan, Times Squaren sekä Empire State Buildingin 86. kerroksen johon hoidin ennakkolipun päivällä niin pääsin näppärästi aikaa säästäen huiman jonon ohi. Näkymät ylhäältä oli huikeat ja sieltä pystyi näkemään koko Manhattanin. Ostamalla lisälipun olisi päässyt vielä ylemmäs, mutta se ei kuulemma tuo muuta kuin korkeutta lisää joten mitäpä sitä turhia, kun tuostakin näki. Lisäksi menin 30 Rockiin (Rockefeller Center), jossa osallistuin huvin vuoksi NBC:n studiokierrokselle, kun sellainen sattui kohtuullisen ajan päästä alkamaan ja oli tilaakin juuri yhdelle. Istuin loungessa ja katselin alla viliseviä keltaisia takseja bagelin ja kahvin kera yhdessä maailman kuuluisimmista rakennuksista ja itselleni myös merkittävästä, sillä täällä kuvataan Saturday Night liveä, Late night showta (juu juu Conan oli täällä ennen) ja yksi suosikkiohjelmistani 30 Rock myös. NBC:n työntekijät oli hauskaa väkeä ja kun mentiin jonoon odottelemaan kierroksen alkua, meidän tourin vetäjä kysyi järjestään mistä kaikki oli ja mä voitin, koska olin kauimpaa. Palkintoa en saanut, mutta ylimääräistä huomiota kyllä :). Tutustuin sitten yhteen Amyyn joka oli myös yksin kierroksella, koska miehensä on lentäjä ja jossain simulaatiokoulutuksessa Nykissä. Kierrettiin SNL-studio, maskeerausta, uutisstudiot ja saatiin ottaa kuvat siellä myös ihan kunnon uutisvalaistuksessa ja setissä. Kierros oli tunnin mittainen, mutta sen aikana ehdittiin kiertää todella kattavasti kaikki tärkeimmät spotit rakennuksesta ja saada paljon infoa tv:n tekemisestä jälleen.

Mihin olin varautunut tuttujen puheiden perusteella Nykissä oli epäystävälliset ihmiset, liialliset ihmismassat, sekä roskien haju. Mitä sain vastineeksi oli mukavia, aitoja ihmisiä joita ei lännessä löydä, ruokien tuoksuja ja ihmisiäkään ei missään vaiheessa ollut kadulla mielestäni liikaa. Tai sitten alan pikkuhiljaa tottua näihin laumoihin, tosin silti Oxford Street Lontoossa olkoon ikuinen painajaisesimerkkini ja mitään sellaista määrää ei Nykissä tullut vastaan.

 

Jatkettiin aamulla matkaa kohti seuraavaa välipysäkkiä ennen Washingtonia, joka oli siis Virginia. Yövyttiin Appalakkien läheisyydessä. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kohti viimeistä kohdetta eli Washington D.C.tä. Tällä välillä oli isoja maissipeltoja ja juuri sellaisia Stephen King peltoja sekä Gilbert Grape henkisiä isoja taloja. Katsokaa jostain Googlesta, jos ette tiedä mitä juurikin tarkoitan. Käytiin katselemassa monumenttien yövalaistukset, jotka olivat todella vaikuttavan näköisiä. Muutoin Washington oli kaupunkina todella pysähtynyt. En muista enää mikä viikonpäivä mahtoi olla, mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Joka tapauksessa Capitol Hill oli vaikuttava yöllisessä valaistuksessa ja vahvat leffavibat tuli taas, erityisesti Independence Day.

Seuraava ja viimeinen trekkipäivämme oli varattu omaa aikaa Washington D.C.n ilmaisten (voisivatko museot olla ilmaisia Suomessakin niin niissä tulisi käytyä?!) museoiden kiertelyyn. Ensin käytiin tietenkin poseeraamassa Valkoisen talon edessä. Aika legendaarinen hetki. Tarkka-ampujat katolla piti tarkkaa vahtia ettei väkeä ala tulla aidan yli. Menin sitten holokaustimuseoon, enkä heti tajunnut, että jos haluaa nähdä sen julmimman osuuden pitää hommata aikalippu (ilmainen). Aikaa oli yli tunti omaani joten kävin pikaisesti pyörähtämässä American history museossa jossa tsekkasin maailman ensimmäisen USA:n lipun jonka pohjalta niiden kansallislaulu Star spangled banner on kirjoitettu. Se lippu oli valtava ja hieman kärsinyt ja siksi hapettomassa tilassa lasin takana. Joka tapauksessa aika mahtipontinen hetki. Lisäksi ihastelin hetkisen entisten presidenttien vaimojen pukuja. Sitten olikin jo aika palata holokaustimuseoon. Kierroksen aluksi annettiin pieni tarina juutalaisesta jonka tarinaa pystyi seuraamaan museon eri vaiheiden mukana sivua kääntämällä aina kerroksen lopuksi. Onneksi omani oli selvinnyt, aloin nimittäin jännätä sen kohtaloa siinä vaiheessa, kun se joutui leirille. Mieleenpainuvin oli varmastikin osasto, jossa oli videomateriaalia leirien teloituksista ja lääketieteellisistä kokeista joita natsit harjoitti juutalaisilla. Katsoin yhtä teloitusta ja viereeni tuli nainen, joka alkoi itkeä hyvin vuolaasti. Oli hieman tukala olo siinä vaiheessa. Lisäksi oli myös yksi käytävä johon oli kasattu Auschwitzista tuotuja kenkiä ja siellä haisi nahka todella voimakkaasti. Lisäksi museon "mukavammassa" osassa jonka tutkin läpi myös oli Hitlerin propagandanäyttely ja se miten propagandan saa toimimaan ja aivopesun yleensäkin. Toisessa alueessa oli lapsille tarkoitettu juutalaispojan tarina - näyttely jossa pystyi näkemään pojan huoneen ja mitä hänen suvullee tapahtui. Pakko ei ollut kuulla mitä perheelle oli tapahtunut, mutta lopussa oli puhelin jonka luurin nostamalla pystyi kuulemaan ratkaisun; kuolivat kaikki. Synkän kierroksen päätteeksi oli mahdollista myös mennä pyöreään, valkoiseen muistohuoneeseen jossa pystyi sytyttämään vapaasti kynttilän.

Koska itselläni oli paljon aikaa jäljellä kävin vielä Valkoisen talon museossa ja kävelin hot dogin voimalla Lincolnin muistomerkille ja kunnostettavana olleen altaan toiseen päähän. Forrest Gump - hetki olisi ollut täydellinen, jos allas olisi ollut käytössä. Lisäksi altaan toisessa päässä oli II Maailmansodan muistomerkki jossa oli paalu jokaista USA:n osavaltiota kohden. Oli mielenkiintoista kuulla maanjäristysuutiset pari viikkoa sen jälkeen, kun oli itse paikalla ollut. Tuo pitkä tikkuhan on George Washingtonin muistomerkki ja vahingoittui hieman järistyksessä.

Illalla vielä oli oman ryhmäni vuoro kokata ja hieman haikeissa tunnelmissa vieteltiin viimeistä iltaa yhdessä. Päätimme jättää välineiden puhdistamisen aamuun aikaisenkin herätyksen uhalla, sillä matkaa ei ollut niin paljon jäljellä, ettemmekö olisi ehtineet New Jerseyyn tavoiteajassa, vaikka olisimmekin joutuneet vielä ruuhkaan.

Aamulla putsasimme kaikki varusteet, ajoimme New Jerseyyn hotelli Hiltoniin johon trekkimme päättyi. Lähdimme osa vielä samalla junalla (ymmärrän nyt kaikki Amtrak vitsit, mitä tv-ohjelmissa näkee, junat on siinä maassa niin huonoja ja hitaita) Manhattanille ja jätimme viimeiset jäähyväiset. Oma hotellini oli heti Madison Square Gardenia vastapäätä ja samalla myös juna-asemaa vastapäätä. Tähän päättyi ryhmän kanssa matkaaminen ja 21 päivää kestänyt mieletön Amerikan etelän läpikäyminen. Olo päästessäni hotellille oli vaatimattomasti sanoen hämmentynyt ja en voinut uskoa, mitä olin juuri tehnyt ja vielä oli muutama päivä New Yorkia jäljellä.

 

 

Kierrettiin koko päivä kauppoja ja mitä nyt haluttiinkaan. Käytiin Amyn kanssa voodoo-kaupassa joita Orleans on pullollaan ja siellä oli todella mukava myyjä, jonka kanssa rupateltiin todella pitkään. Ryhmämme itävaltalainen El vietti synttäreitään ja sen kunniaksi vietettiin Amy Winehousen muistoksi juhlat pukeutuneina Amyiksi. Käytiin syömässä kivassa ravintolassa illalla sekä osallistuttiin New Orleansin ranskalaiskorttelin kummituskierrokselle. Mukava mies siellä esitteli erilaisia taloja joihin liittyi kummitustarinoita. Myöhemmin mentiin blues-baareihin kiertelemään ja tavattiin sitten toisessa kaksi paikallista, jotka lähti viemään meitä ainoastaan paikallisten tuntemille alueille ja baareihin. Ensin käytiin laulamassa karaokea yhdessä paikassa. Seuraava oli kyllä ikimuistoinen. Pieni kuppila, jossa oli kaksi biljardipöytää, ruokaa pöydillä josta sai vapaasti syödä ja kuinka ollakaan me tanssittiin niillä pöydillä ja mentiin käsi kädessä kaikki asiakkaat tanssien ympäri sitä paikkaa. Lisäksi tavattiin yksi tumma nainen, joka näytti meille mitä eroa on kävellä sandaaleilla ja korkokengillä. Sieltä siirryttiin joskus kahden aikoihin kolmanteen paikkaan joka oli 24 tuntia auki. Siellä oli iso pelihalli ja toinen paikallisista opetti mut pelaamaan pingistä ja kehui mut maasta taivaisiin, koska osuin siihen palloon ja sain sen vielä pysymäänkin siinä pöydällä. Se ei millään meinannut uskoa, että kokeilin ekaa kertaa ikinä. Pelattiin pingistä myös jonossa eli piti aina juosta pöydän toiselle puolelle lyömään ja ojentaa mailaa seuraavalle. 4.40 palattiin takaisin talolle. Hauska ja ikimuistoinen ilta kaiken kaikkiaan.

Seuraavana päivänä oli tarkoitus yöpyä seuraavalla leirintäalueella, mutta yksi ryhmämme jäsenistä, Alex, oli astunut Louisianan suoalueella tulimuurahaispesään ja sen jalka turposi vasta nyt aivan muodottomaksi ja todella kipeäksi. Se vietiin sairaalaan jonottamaan ja muut hoidettiin ostoksia yms. odotellessa. Emme enää mitenkään ehtineet ajoissa leirintään joten vietettiin yö motellissa jonne matkaa säesti isoin ukkosmyrsky jonka olen ikinä nähnyt. Joku sanoi, että siinä meni laantunu hurrikaani jota ei ollut vaikea uskoa.

Seuraava paikka oli Tennessee ja tarkemmin Ocoee-joen leirintäalue. Siellä oli mahdollista kokeilla koskenlaskua ja minähän olin tietenkin päätä pahkaa menossa kokeilemaan tuollaista extreme-urheilua. Paikkaa pitivät hippielämäntyylin omaksuneet miehet ja yksi näistä hipeistä oli myös veneen ohjaajana. Se näytti pikasesti ennen lähtöä, mitä pitää tehdä minkäkin käskyn aikana ja sitten lähdettiin laskemaan. Joenpätkä joka laskettiin oli 8 kilometriä pitkä ja meinasihan siinä itse kullakin reidet krampata. Välillä oli hurjiakin kuohuja, mutta niin vain pysyin veneessä. Lisäksi saatiin kokeilla "donitsia" eli tää hippi pyöritti meitä muutamissakin eri kuohuissa niin, että vene oli puolillaan vettä ja olin varma, että kaaduttaisiin. Myös ratsastusta sai kokeilla ja eräs Sophie meidän ryhmästä kokeili sitä. Siinä mennään veneen keulan päälle istumaan ja lasketaan eteenpäin. Suljin silmät hetkeksi, koska mentiin todella isoon kuohuun ja sillä sekunnilla Sophie oli lentänyt veneestä. Äkkiähän se sieltä ylös saatiin ja matka jatkui. Lisäksi saatiin kaikki kokeilla uimista vedessä joen ainoassa täysin tyynessä kohdassa. Se oli hauskaa, koska kun hippi nosti meidät takaisin veneeseen niin sai kokeilla mille tuntuu, kun nostetaan takaisin. Nielin sitä jokivettä varmasti litroittain matkan aikana, mutta hauskaa oli. Joki oli muuten nelosluokaksi laskettavaa ja sen yläjuoksulla pidetään olikohan mm- vai olympiakisoja, että ihan reipas joki.

Illalla paikalla sattui olemaan bändi Rolling in the Hay, joka soitti pieneltä maitolavan tapaiselta lavalta Bluegrass-musiikkia ja kaikki paikalliset hipit oli kokoontuneet yleisöksi. Meno oli hyvin hilpeää ja kaikki tanssivat ja pomppivat ympäri pikku peltoa. Itsekin keksimme uusia tanssimooveja. Ilta venyi myöhään jälleen, mutta hauskaa oli ja hienoa, että kunnollista hippikulttuuria on vielä jossain USA:n perämetsissä jäljellä.